Saimme eilen vieraita. Serkkutyttö tuli kolmevuotiaan poikansa kanssa yökylään. Ei hän edes kaukana asu, vain 50 km pihasta pihaan, mutta silti näemme hävettävän harvoin. Häntä siitä ei voi moittia, yksinhuoltajalla riittää varmasti tekemistä pienen elohiirensä kanssa, mutta itse voisi toki useamminkin käydä.
No, nyt kuitenkin saimme viettää mukavan illan. Tuli vain ehkä valvottua hyvän punaviinin voimalla hieman liian myöhään sillä eiväthän nuo pienet kaverit tunnetusti nuku kovin pitkään. Lapsella riitti virtaa vaikka ehkä pitkän viikon ja lyhyiden yöunien takia oli väsynyt hänkin. Mentiin joko ylikierroksilla tai sitten olisi pitänyt sylittää koko ajan. Kokeilimme päiväuniakin muttei maltettu nukkua. Siinä vaiheessa väsyneellä äidillä tuli itku kun mikään ei tuntunut passaavan. Ja tässä kohdin sitä itse tunsi itsensä niin avuttomaksi. Mitä teen? Mitä sanon? Miten voisin olla avuksi? Ei tiennyt olisiko hiljaa vai yrittäisikö puuttua pukemiseen..
Toivoisi osaavansa ne oikeat sanat oikeaan hetkeen. Miettii onko sitä yhtään viisaampi sitten jos saa omia lapsia vai ihan yhtä avuton kuin nyt?
Eilen oli viimeinen työpäivä ja alkoi ruhtinaallinen loppiaiseen saakka kestävä vapaa. Kesälomasta säästettyä ja muutama ylimääräinenkin päivä. Toivottavasti ehtisi käydä kylässä ja laittaa joulua ja olla vain. Ja tuleehan tässä ensimmäinen hääpäiväkin :) Mukavaa aikaa elämme.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti